lauantai 16. huhtikuuta 2016

120. Pahin tippumiseni

Bonjasin jalustin.netistä tällaisen postaushaasteen jossa pyydettiin kertomaan pahimmasta tippumisesta. No, täältä siis pesee!



Meikäläinenhän on pudonnut jo sen verran monta kertaa tämän ratsastushistoriikin aikana että sekosin laskuissa jossakin numero kahdenviiden kohdalla. Luojalle kiitos sieltä kyydistä mätkähdellään enää varsin harvoin, mutta on ollut niitäkin päiviä että sieltä on ratsauduttu oikein moneen otteeseen. Varsinkin rouva Petu oli alkuaikoina varsin herkkä pyörittelemään silmiä ja katoamaan tuulenvirin mukana horisonttiin ja minä istuin vastaavasti aika monta kertaa kentällä tai maastossa tiellä ja mietin, että mitenkäs sitä tänne päädyttiin.

Nyt kuitenkin kerron teille pahimmasta, ja parista muusta ikimuistoisemmasta putoamisesta!

Ensiksi kiitän luojaa vahvoista luista ja korkeasta kipukynnyksestä. Ja läskistä varteni ympärillä. Kiitos ja aamen.


Yksi parhaimpia muistojani on, kun päätin lähteä 4v ponilla maastoon ilman satulaa. Oli juhannus, ihana kesäkeli, veli lähti polkupyörällä mukaan. Vanhemmat olivat juhannusjuhlissa 3 kilometrin päässä sukulaisten mökillä, ja ajattelin ratsastaa sinne ponin kanssa. Olin mennyt poniruunalla ennenkin ilman penkkiä, joten eihän siinä mitään, eihän?
Juu ei. Päästiin jotain 500 metriä, kun yhtäkkiä mulla ei ollutkaan enää ponia alla. Se kääntyi salamannopeasti ympäri, pennin päällä, ja lähti hurjaan kiitoon kotia kohden. Pysyin peräti selässä parikymmentä metriä, kunnes jätkä hyppäsi pukin tai jonkinlaisen muun balettiliikkeen saattelemana oikealle, ja minä jatkoin vasemmalle...

Suoraan ponin alle. Totta pirussa. Putosin selkä edeltä suoraan otuksen jalkoihin, joka potkaisi leukaan ja tallasi rintakehän päälle. Henki ei kulkenut ja päässä pyöri tähtiä. Veli tuli siihen ja kysyi että sattuuko, ja minä vaan kähisin että totta hitossa sattuu mutta mene ottamaan poni kiinni, se saa kaviokuumeen jos syö liikaa vihreää heinää! :D Hahahaha, uskomatonta mutta totta, mä huolehdin siinä tilassa enemmän ponista kuin itsestäni!
En saanut henkeä kulkemaan ja pystyyn pääseminen oli tuskien taival. Pääsin kuin ihmeen kaupalla ponin luo joka oli juossut sadan metrin päähän ja takerruin siihen kiinni. Poni puoliksi raahasi ja puoliksi veti meikälikan takaisin kotipihaan, ja koko ajan itkin ja valitin miten paljon koski kylkeen ja etten voinut hengittää. Pihalla käskin veljelle että vie sen talliin ja ihan sama miten repii suitset siltä päästä, itse pääsin just ja just sisälle ja otin pari buranaa. Pääsin sänkyyn, mutten sieltä pois, ja vanhemmat ei vastanneet kumpikaan puhelimeen ja mulla oli kylki musta enkä saanut hengitettyä neljään tuntiin kunnolla.
Heppatytön sisulla kävin suihkussa ja veljen avustuksella teippasin mun kyljen ja söin lisää buranaa. Seuraavana päivänä kävin kyllä Mikkelissä sairaalassa, mutta ne anto vaan kipupiikin perseeseen ja sanovat että mene kotiin.

Ratsastin jo kahden päivän päästä ;) Lopputuloksena paha lihasshokki kyljessä ja lohjennut hammas. Bravo.

Täshän myö ollaan arvon ponin kanssa kisoissa vuonna 2012


Mutta niin, se pahin tippuminen...

No, olipa kerran varsin tsäpäkkä tamma... Se oli punainen ja hieman töttöröö aivojen kohdalta. Olipa kerran myös hyvä ajatus, että lähdetäänpä laukkamaastoon, hevonenhan on ollut mulla vasta 8 päivää! Lähdetään maastoon, on jo pimeää koska on talvi, mutta ei se mitään, täähän on ihan kiva ja varma peli!
Auh. Kuuluisat viimeiset sanat. Kaikki meni kyllä ihan hyvin, sillastakin päästiin hyvin kaverihepan avustuksella, ei reimani mun tuntunut mitään pelkäävän. Sitten otettiin se ensimmäinen laukkapätkä, ei mitenkään edes lujaa, normaalia laukkaa. Niinsanotusti, shit happened. Punainen pösilö säikähti, ryntäsi eteen, ja hyppäsi metriseen lumihankeen. Luulin että se koittaa mennä kahden männyn välistä, ja se rako oli kapea... Näin jo sieluni silmin miten mun polvet jää kiinni niihin puihin ja sitten sattuu, mutta samassa frouva hevonen tajusi saman ja loikkasi takaisin tielle.

Tiellä se horjahti, ja niin horjahdin minäkin tätä kahdessa sekunnissa suoritettua penkkaan-pois -liikettä, ja putosin. Ja kas kehveli, taas hevosen alle. Muistan vaan miten ajattelin "pyörähdä pois alta" ja pääsinkin vähän alta pois, mutta toinen käsi jäi alle. Hevosen vasen etukavio osui käteen, ja seuraavaksi samanpuolen takajalka. En edes ehtinyt tajuta kunnolla asiaa, niin nopeasti se kävi, kömmin vain ylös ja koitin saada hevosta kiinni mutta se lähti hippulat vinkuen takaisin tallille. Kättä tykytti aika lailla, ja sain just ja just hanskan pois, käsi oli lähtenyt niin rajusti turpoamaan. Pimeässäkin erotin kaksi mustaa reikää kalmankalpeassa kädessä, mutta verta ei ollut paljon mitään.

Päivä putoamisen jälkeen. En muistanut kuvata kättä heti silloin kun homma sattui, tässä on turvotuskin hieman hellitänyt. Erityisesti huomioitava keskisormen turvotus ja hitusen koukku asento.

En tiedä missä aineissa olen ollut, mutta tyynen rauhallisesti pidin vaan lunta käden päällä ja kaveri joka oli ollut mukana huolehti hirveästi pärjäänkö minä. Pärjäsinhän minä, järkeilin vaan siinä että "onneksi on lunta" ja kävellä tassuttelin takaisin tallia päin. Käsi turposi ihan hurjiin mittoihin vaikka pidin siinä lunta, ja reiät olivat vähintään puoli senttiä syvät. Kävin kuvauttamassa käden seuraavana päivänä, mutta ei siinä murtumaa ollut. Pikimusta se kylläkin oli ;)
Käteen jäi sen verran arpeumaa että keskisormi on lepotilassakin aina vähän koukussa. Toinen reikä osui aivan keskisormen jänteen viereen, ja luultavasti lähellä oli ettei siitä olisi mennyt jänne. Onnea matkassa siis! :)

Pahan tästä tippumisesta teki ehkä se, että tämän jälkeen kyseisellä titityy-tammalla ratsastelut vähentyivät ja loppuivat kokonaan. Omistin hevosen kuusi vuotta, ja viitenä vuotena nousin sen selkään kaksi kertaa. Kehitin niin pahan alitajuisen kammon, että vaikka mitenpäin yritin järkeillä asiaa itselleni niin en vain pystynyt nousemaan sen kyytiin. Ratsastin hevosella suurinpiirtein puoli vuotta tuon pahaonnisen maastoreissun jälkeen, kävin maastossakin ja kaikki oli näennäisesti ok. Sitten vaan yhtäkkiä sillä ratsastelut saivat jäädä. Mutta tämä taas on toinen tarina, jonka kerron ehkä joskus myöhemmin.

Viikkoa myöhemmin jo hyppäsin punaisella paholaisella


Siinäpä ne. Pari pahinta tippumista. Olisin voinut toki liittää tähän kertomukset myös siitä, kuinka pulska suomenhevostamma Petu on harrastanut kanssani voltteja ja kuinka se on kaatunut ja pyörähtänyt mun ympäri (ja yhdessä sellaisessa rytäkässä mursi sormenkin) mutta eivät ne tilanteet minusta niin pahoja olleet. Eikä mitään kammoja ole jäänyt. Tietty olen sukeltanut esteen sekaan niin etteivät jalat kanna ja tähdet tuikkivat silmissä ja silti olen hypännyt metrin tehtävät senkin jälkeen, ja tottakai olen kokeillut tolpan kautta hevosen jalkoihin ja siitä maneesin seinään-repertuaarin. Mutta eivät ne niin pahoja olleet. Eivät ole ainakaan tuntuneet siltä. Haha!

Kovaa suomalaista tekoa.

Ottakaa siis rauhallisesti ja pitäkää kypärät tukevasti päässä! ;)


Löytyykö muita kohtalontovereita hevoskammon osalta? Mikä on sinun pahin tippumisesi?

8 kommenttia

  1. Huh, olipas siinä kamalia tippumisia! Onneksi kuitenkin tosiaan vähän onnea matkassa, ettei pahemmin käynyt. Itsekin olen tullut alas montakymmentä kertaa, muutama aivotärähdys ja luunmurtuma saldona pahimmista, mutta eivät nekään hirveän pahoja sinänsä ole olleet (aivotärähdystippumisien ansiosta tosin katosi muisti molemmilta ratsastuskerroilta ja palauduin kunnolla vasta sairaalassa, joten saattaa vaikuttaa asiaan :D), henki pihisee ja kammoja ei ole oikeastaan jäänyt. Kiinnostaisi näin hitusen uteliaana tosiaan kuulla tuosta hevoskammostasi enemmän, jos vain viitsit jossain postauksessa sitä selventää.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui! Itse olen onneksi sairaalareissuilta säästynyt, tai sitten olen kieltäytynyt niistä niin pontevasti ettei vastaansanomista ole ollut... Onneksi olet edelleen yhtenä kappaleena!
      Voin siitä jossain vaiheessa tehdä postauksen. Pidempään on ollut jo tarkoitus, mutta se on aina jäänyt, jos siis nyt :')

      Poista
  2. Minkä niminen tuo punainen paholainen oikeasti on? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä teen tästä munapäästä oman postauksen lähiaikoina :D

      Poista
  3. Huh, ompas hurjia juttuja! :D

    Mäkin oon joskus tippunut ponin jalkoihin, niin että siitä se laukkasi sujuvasti käden päältä. Takaisin selkään vaan ja sitten vasta tunnin jälkeen katsottiin mitä tapahtui. Olihan sieltä pari sormea vähän turvoksissa, eikä oikein taipunut, mutta en minä lääkäriin suostunut lähtemään... Kyllä ne viikossa palautuivat normaaliin kuntoon :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se pitääkin, heti takaisin selkään! Itsekin yritän aina mennä takaisin kyytiin ellen sitten ratsaudu maastossa ja reima jolkottaa kotiin... Kuten pari kertaa on käynyt :D
      Ja näitä kauhutarinoita olisi vaikka millä mitalla, se on aina yhtä mieluisa tunne kun se melkein 600 kiloa hevosta makaa sun päällä ja sitä vaan aattelee että "jos täältä nyt hengissä selvii ni ihme on!" Ja tässä sitä kirjotellaan ;)

      Poista
  4. Itsellä on jäänyt oman ponini kanssa joka on vieläkin mulla. Tipuin sen pukeissa pääedeltä ja kypäräni halkesi ja edelleen on vaikea ratsastaa ponilla koska alitajunnassani on edelleen muistikuva siitä tippumisesta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Outs! Kova laaki on ollut kun kypärä on haljennut. Kovasti tsemppiä jatkoon, toivottavasti pelko vähitellen helpottaa! :)

      Poista

Olen kiitollinen kaikista kommenteista! Kommentit näytetään hyväksynnän jälkeen.