tiistai 5. joulukuuta 2017

Luukku 5 - Einola

E niinkuin Einola, E niinkuin entinen elämä tai E niinkuin... Ratsastushistoriani? Olen jo kaksi vuotta sitten tapaillut ontuvia sanoja paperille tästäkin lyhyestä sivusta elämässäni mutta se jäi julkaisematta kun keksin jotain mielekkäämpää tilalle. Ehkä hyvä vaan.

Harmi että kaikki meidän vanhat valokuva-albumit ovat muutossa kadonneet tai en saa kuvia käsiini täältä Joensuusta käsin :/ Melkein kaikki tosi vanhat kuvat ratsastuskouluajoilta ovat kadonneet joko tietokoneiden tai albumien myötä. Joten joudutte tyytymään vähän uudempaan materiaaliin!

Petu vuonna 2006, heinäkuun lopulla Einolassa leirillä

Aloitetaan kuitenkin alusta. Pikku-Rosahan on aina ollut heppahullu. Syntymästään asti. Lapsena piirtelin heppoja, leikin poneilla ja huutelin innoissani heppaa auton takapenkiltä joka kerran kun sellaisen satuin näkemään tienvarren laitumella. Olin kova kinuamaan talutusratsastusta kaikissa tapahtumissa jossa mahdollisesti poni vain oli. Ja yleensä en saanut lupaa siihen, nyyhkis.

Lopulta itsepintaisen kinuamisen jälkeen äitini lupasi viedä minua ratsastamaan. Paikkakin oli melkolailla itsestäänselvyys: äitini ystävällä oli terapiatalli jossa sain ratsastaa vanhalla Kydy-nimisellä isolla ponilla. Ja suoraan sanottuna olin melkolailla paskajäykkänä jokaikisellä ratsastuskerralla :P Käytiin yleensä maastossa kävelemässä jonkin matkaa eikä itselläni ollut tuolloin noin 6-7 -vuotiaana kummempia oppimistavoitteita. Tavoite oli lähinnä selvitä hengissä... Kävin ratsastamassa yleensä vain alkusyksystä ja loppukeväästä koska talvella oli kuulemma liian kylmä. Pöh!
Harrastus olikin alkuvaiheessa hyvin satunnaista ja silloin mentiin kun äitini ohjelmaan se sattui sopimaan.

Petu vihasi pesuboksia yli kaiken, muistan että tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun se oli suht ok pesarissa!

Muistaakseni yhdeksän vanhana sain samalla tallilla ratsukseni Parpi-nimisen suomenhevostamman ja muistan miten iso ja tulipunainen se oli väriltään. Ja kuulemma paljon vauhdikkaampi kuin vanha Kydy! Vitsi miten jännitti mutta tykkäsin silti Parpista enemmän kuin Kydystä joten kinusin että sain ratsastaa sillä jatkossa. En siksi, että hitaassa Kydyssä olisi ollut mitään vikaa, mutta tahdoin jo vähän reippaamman hevosen jolla opetella juttuja. Parpin kanssa pääsinkin harjoittelemaan kentällä ravia ja pysähdyksiä ja sellaista. Ja Parpi on luultavasti se suurin syy siihen miksi minusta loppuviimein kuoriutui suomenhevosihminen...

Oman lukunsa tarinassani ansaitsee myös suokkiruuna Arru. Olin kymmenkesäinen kun äitini järjesti minut ratsastamaan jonkin vanhan sedän hevosella, Arrulla. Arru oli toipumassa jalkavammasta ja sitä piti kuntouttaa joten minä sain kunnian mennä sillä. No, eihän vähän ratsastanut kymmenenvuotias paljonkaan voi pärjätä ravihevoselle joten pari kertaa taisin saada aika haipakkaa kyytiä, hahaa! Arru oli valtava Parpiin verrattuna mutta todella sympaattinen kaveri, lämmöllä muistelen näitä kahta punaista 

Einolassa kesäleirillä kesällä 2007

11-vuotiaana sain aloittaa elämäni ensimmäisessä ratsastuskoulussa! VAU! Talliksi valikoitui Einolan talli, ja tästä johtaakin juurensa tämänkin luukun otsikointiin. Meinasin aloittaa jollain toisella tallilla mutta Einola taisi lopulta valikoitua talliksi koska siellä oli ryhmässä vielä tilaa ja koska pari luokkalaistani ratsasti siellä ja olivat kehuneet kivaksi.
Paskajäykkänä aloitin siis tuntiratsastajan urani, ja tyylillä! Ensimmäisten viiden tunnin aikana onnistuin putoamaan aika pahasti yhdeltä ja samalta ponilta varmaan 3 kertaa ja sen jälkeen sainkin vain tallin luottoponeja alleni, haha! Lisäksi mulla oli sikahuono tasapaino, umpipaska rytmitaju, ja olin liian kiltti jopa kilteimmille poneille koska en saanut niitä ravaamaan saatika että olisin saanut niitä varustettua itse! On ollut opettajilla kestämistä...

Olin arka ratsastaja ja varsinkin jos sain uuden hevosen/ponin tunnille niin jännitin kauheasti. Joka kerta autossa matkalla tallille tärisin ja oksetti koska jännitin niin paljon hypättäisiinkö tunnilla tai saisinko jonkin uuden hevosen. Ja pitäisikö sille laittaa varusteet koska en välttämättä saisi suitsia päähän ynnä muuta tällaista pyöri päässäni. Siksi ratsastin aika paljon muutamalla mukavalla isolla ponilla, etenkin ensimmäisen parin vuoden aikana.
Hyppääminen oli pyörtymisen paikka ja jännitin estetunteja tosi paljon. Ja vaikka jännitin niin menin silti esteitä koska en uskaltanut sanoa opelle etten uskalla... Isoimpien esteiden kohdalla sanoin kyllä että nyt jännittää, voinko vaan ravata maneesin ympäri. Olenpa ollut arka, hehe :P

Kävin Einolassa myös kolmella kesäleirillä ja leireillä sain mennä erilaisilla hepoilla paljon enemmän ja sitä myötä keräsin myös vähän itseluottamusta! Parhaita kokemuksia ja ikimuistoisia kokemuksia on olleet leireiltä kun mentiin isossa porukassa yömaastoon ja lähdettiin laukkaamaan johonkin pitkälle pätkälle. Mitään muuta en muista kuin sen että vauhti oli kova mun mielestä ja pärjäsin mun ratsun kanssa todella hienosti maastossa! ...Ok kyseessä oli tallin kiltein poni mutta tuon kokemuksen myötä uskalsin mennä seuraavan päivän suunnistukseen toisella ponilla johon tykästyin tuon reissun myötä todella paljon! Vaikka se näykkäisikin mua reiteen kun varustin sitä ;)

Pelotti niin paljon että kusin melkein housuun, silti esteestä oli päästävä yli! Kesä 2007 Einolan leirillä
22.9.2007 Maastossa, ilman taluttajaa!

Kesäleirin vauhdittamana sainkin seuraavalle ratsastusvuodelle monia uusia hevostuttavuuksia pyllyn alle, mutta edelleen pysyttelin aika maltillisissa yksilöissä. Pakko kertoa vielä se, että tuolla ekalla kesäleirillä onnistuin putoamaan leirikisoissa niin että poni pysähtyi esteen eteen ja laski pään jolloin valuin sen kaulan yli maahan! Voi jumalauta miten hävetti silloin, nyt pystyy jo nauramaan :D

Kesällä 2006, kolmen vuoden ratsastuskoulu-uran jälkeen mulle ostettiin sitten Petu jonka kanssa osallistuin Einolassa kahdelle leirille ja jatkoin tunneilla käymistä talveen 2008-2009 asti jolloin muutettiin Juvalle. Petu on kuitenkin vasta se hevonen joka kaivoi musta esiin lisää itsevarmuutta ratsastaa myös muita hevosia! Koska Petu oli tiine syksyllä 2008 sain estetunneille tallilta hevosen. Ja kerran sain sinne tämän tapauksen joka oli heittänyt mut selästään heti alkeiskurssin alussa. Tuota hetkeä aiemmin en ollut tätä ponia saanut ratsukseni ennenkuin nyt, ja päätin että menen sillä. Pari kertaa se yritti pukittaa mutta annoin sille lopuksi raippaa ja esteet ylittyivät vaivatta.
Itsevarmuuden kasvaessa uskalsin ratsastaa koulun poneja ja hevosia napakammin ja yhtäkkiä ne olivat todella mukavia ratsastaa ja nautin kovasti kun sain mennä niillä.
Tallin ponit tuntuivat vauhdikkaan, aran ja helvetin ison Petun jälkeen turvallisilta ja helpoilta... Ehkä mun pitäisi vain suosiolla palata ponitunneille hahahaa!

8.9.2007 yksityistunnilla harjoittelemassa esteitä


Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin haaveilen että pääsisin Einolaan leirille vielä joku kaunis päivä, ihan vain verestääkseni vanhoja muistoja. Minna, jos luet tätä niin iso kiitos kaikesta ja tsemppiä jatkoa varten! Parempaa starttia hevosenomistajan uralle en olisi voinut saada kuin mitä Einolasta sain.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Olen kiitollinen kaikista kommenteista! Kommentit näytetään hyväksynnän jälkeen.