lauantai 9. joulukuuta 2017

Luukku 9 - Itsevarmuus

Itsevarmuus. Itsetunto. Näistä kahdesta puhutaan aina, myös ratsastuspiireissä. Kuten jo aiemmin olen kertonut, niin olen ollut varsin epävarma ratsastaja jolta itsevarmuutta on puuttunut. Yhä edelleen tänä päivänäkin olen hyvin epävarma ihmisenä ja epäilen sanojani, tekojani ja niiden vaikutusta muihin. Ja siitä tämä postaus kertoo.



Olen suunnitellut jo todella kauan tämänmoisen postauksen tekoa, ja nyt vihdoin saan edes jotain ulostettua itsestäni. On vaikeaa kirjoittaa itsestään, erityisesti omasta heikkoudestaan. On vaikeaa avata itseään muille. Edelleenkin koen että tämä teksti ei ole aivan sellainen kuin haluaisin, ei aivan siinä teemassa ja ajatuksessa missä toivoisin sen olevan. Tällä hetkellä en vain osaa ilmaista itseäni paremmin.

Olen ylianalyyttinen ihminen. Siis sellainen, joka arvioi ja pohtii jo etukäteen tekojaan, sanomisiaan, ja niiden vaikutusta toisiin ihmisiin. Yritän miettiä etukäteen kaikki mahdolliset vastareaktiot joita tekoni tai sanani voivat muissa ihmisissä aiheuttaa - ihan vain siksi, että osaisin sitten itse reagoida oikealla, etukäteen pohditulla tavalla. Saatankin siis vaikuttaa itsevarmalta mutta se on vain siksi, että olen opetellut etukäteen käyttäytymismalleja tietynlaisiin tilanteisiin. Kauhean kätevää!

Tai sitten ei.

Koska kun on ehdollistanut itsensä opituille käytösmalleille ja -tavoille, niin niistä on vaikea poiketa. Monesti olen ollut aikeissa kirjoittaa tänne blogiinkin kovin sauhuavan mielipiteen mutta aina loppuviimein se vähäisen itsevarmuuden Rosa on voittanut ja koko hyvä idea on kuihdutettu paperipalloksi ja viskattu menemään. Miksi? Koska viime hetkellä olen ruvennut katumaan koko kitkerää tekstiä. Olen ruvennut miettimään että millaistakohan paskaa tällä kertaa niskaan sataa kommenttikentässä. Ja siten olen aina päättänyt pysytellä kevyemmissä aiheissa. Etten vaan astuisi kenenkään varpaille.

Hevosmaailmassa arvostetaan hyvää itsetuntoa ja itsevarmuutta. Ylipäätään työelämässä arvostetuimpia ovat ne, jotka tietävät ja osaavat ja myös näyttävät sen. Enkä nyt tarkoita niitä jotka huutelevat kärkkäitä kommenttejaan muille, vaan niitä jotka ottavat tilanteen haltuun kun jotain menee mönkään. Siinä sitten kun kaltaiseni huonosta itsetunnosta ja itsevarmuudesta kärsivä katsoo vieressä niin sitähän tuntee olonsa vain entistäkin kurjemmaksi kun ajattelee ettei itse pysty eikä kykene moiseen.

Julkaisen täällä harvoin kuvia itsestäni. Tämä olkoon poikkeus. Ja tämäkin on varmaan se hirvein kuva mikä minusta onnistui. Koska miksi ei kerralla laiteta hommaa vituiksi kerta tänne pärstänsä aikoo tökätä?

Epäily heijastuu omalla kohdallani kaikkeen tekemiseeni, oli se sitten mikä tahansa asia. Aina on se tunne ettei ole riittävän hyvä. Mikään ei ikinä riitä. Aina voisi opiskella enemmän, ratsastaa paremmin, tehdä tallityöt rivakammin tai muistaa paremmin lukemansa tenttikirjat. Masennan itseäni välillä omilla typerillä ajatuksillani ja sitten en enää edes yritä. Tämä konkretisoituu etenkin ratsastaessa. Nita asuu tallilla jossa on paljon muitakin hevosia ja suurin osa ratsastajista on minua parempia. Tai niin ainakin koen asian olevan. Yritänkin aina mennä maneesiin niin että saan hölkkiä siellä yksin - eipähän tarvitse hävetä muiden edessä omaa paskaa "ratsastustaitoa." Menen muutenkin tallille niin että saisin olla siellä yksin. Korostan nyt että talliporukassa ei ole mitään vikaa! Minä vain satun olemaan tämmöinen tunnevammainen tyyppi joka tykkää touhuta itsekseen.

On raskasta olla tällainen surkeassa itsetunnossa piehtaroiva. On surullista että otan kaiken kritiikin ensin liian henkilökohtaisesti ennenkuin alan pohtimaan asiaa enemmän ja totean - kyllähän tuossakin totuudenjyvä on. On myös kamalaa mihin muottiin sosiaalinen media meitä tunkeekaan. Kaikki jakavat elämästään vain pintapuolen facebookkiin, instaan, minne minkäkin. On olemassa vain ääripäät - äärimmäiset onnistumiset ja äärimmäiset feilaukset tai vitutukset. Harvoin on sitä tasaista polkemista kurassa takki märkänä. Ja miksi olisi? Me ihmiset nautimme toisten ahdingosta, iloitsemme toisten riemuista, myötäelämme muiden suruissa. Kuka sitä nyt haluaisi lukea että siellä ruudun toisellakin puolella syödään ihan sitä samaa kanapastaa kuin teilläkin ja tänään juodaan maitoa eikä mehua?

Jos voisit valita että postaatko kuvan maitolasista vai skumpasta faceen, niin eiköhän se skumppa voita. Fiinimpää. Mediaseksikkäämpää. Kyllä siinä heikompikin itsetunto luhistuu kun katselee kiilteleviä rosée-pulloja muiden elämästä ja vertaa sitä omaan paskaiseen mehulasiin johon kissa on käynyt sylkemässä. Karisee kaikki hohdokkuus.

Kuva keväältä. Vitun paske ratsastaja, tai niin ainakin aivoni sanovat.

Aion lopettaa tämän tekstin havaintoon jonka tein viime viikolla kun ratsastin tallikamuni kanssa samaan aikaan. Jos otan liikaa painetta omasta ratsastustaidostani tai Nitan liikuttamisesta niin ei mene kauankaan kun olen saanut burnoutin pyrkiessäni joka asiassa täydellisyyteen. Jos rupean ajattelemaan hevostani suorittamisen kannalta, niin ratsatuksessa ei ole enää mitään iloa. Minun itseni on pakko laskea rimaa ja oltava armollinen itselleni, voin tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan hyvin, muista on joustettava!

Ja tällä hetkellä se tärkein asia on koulu ja tentit, joululoman alkaessa se on sitten hevonen. Ja kun koulu taas alkaa, niin se on tärkeintä.

Kai minussakin jonkin verran itsevarmuutta on että voin vetää tällaisia rajoja?




Kävin eilen ratsastamassa. Olin tyytyväinen ja onnellinen kaikista virheistä huolimatta. Ja niin sen kuuluisi ollakin.

2 kommenttia

  1. Todella hyvä postaus! Tunnistan itseni monessa kohtaa, suurimassa määrin juuri tuossa täydellisyyden tavoittelussa. En koskaan koe olevani tarpeeksi hyvä, kokeiden hyvät numerot eivät enää tunnu miltään, koska olisin voinut saada paremman arvosanan. Ratsastaessa on hyviä fiiliksiä, mutta epäonnistumiset tai huonosti menneet tehtävät jäävät painamaan mieltä. Paske istunta ärsyttää.
    Mukavaa joulukuunjatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekriittisyys, ah. Tuo aikuisia ikuisesti vaivaava luonnonvara. Takiaisenperkele. Sen ansiosta mikään ei tunnu miltään kun aina vaan ruoskii itseään. Toivottavasti joskus helpottaa!
      Hyvää joulun odotusta sinullekin!

      Poista

Olen kiitollinen kaikista kommenteista! Kommentit näytetään hyväksynnän jälkeen.